Lokakuun ensimmäinen

Kaikki tulee päälle, aika menee liian nopeasti. En olisi tänään halunnut tänään nousta ollenkaan. Olisin voinut jatkaa unimaailmassa kulkemista ja leikkiä, että kaikki on hyvin. Mä en sanonut kämppikselle edes huomenta tai moi, kuljin vain hänen ohitseen ensin vessaan ja sitten keittiöön keittämään kahvia. Kun ei jaksa aamuisin olla pirteä niin ei vain jaksa.

Kelailin yksi päivä mun sh-historiaa taaksepäin. Kaikki alkoi vuosina 2007-2009. Ensin oli laihdutusyritys, toinen ja tunteiden purkamista ruokaan, huomionhakua ja iloa siitä, että kaikki huomas mun pienenevän. Mä jäin koukkuun siihen tunteeseen kun vaaka sanoo miinus jotakin ja vatsa on tyhjä. Se oli kuin huumetta. Ensin mä uskoin itsekin; mä voin lopettaa heti kun tahdon. Heti kun tahdon. Nyt mä tiedän; mä en voi. Tämä on osa minua ja lähes ainoa pysyvä asia elämässäni. Rakastan, vihaan ja tarvitsen tätä. 


Onks kukaan nähny mun röökejä? Ei ole. Todellisuudessa mä vein ne. Ne on mun huoneessa piilotettuna kenkälaatikkoon. Mun kaveri varmasti ilahtuisi ajatuksesta, että hänen frendinsä röökit pääty mulle enkä mä aio edes palauttaa niitä. Rahat on ollu tositosi tiukilla viime aikoina enkä siksi oo ostanut omia.. Pitäisi kai. Lopettaa.

Mä haluaisin olla niin paljon, jotta kaikki voisivat olla ylpeitä musta; äiti, isä, kaverit, minä. Mutta kun minä en pysty. anteeksi. 

Pahoittelen, että tää teksti on nyt näin hajanaista. Tsemppiä rakkaat.

<3 Carmen