sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Lonely

Nyt ei oo asiat kunnossa., ei todellakaan. Mä olen ihan hajalla, rikki. Kaipaan kaikkea vanhaa ja mennyttä sen sijaan, että olisin tyytyväinen nykyisyyteen, mä vihaan tätä. Ruoka on nykyään mun maailma. Suunnittelen kaupassa käyntejä, ruokailuja, sitä mitä syön ehkä huomenna ja kuinka musta tulee laiha. Ei mulla ole mitään muuta. Pakenen todellisuutta ruuan ja laihdutuksen ihmeelliseen satumaailmaan. Ja se on niin helppoa.

Tänään suunnittelin, että huomenna juon annoksen 100kalorin kaakaota, juon kokista ja syön ehkä jotain pientä.. Sitten iskee se typerä paniikki; mitä mä syön, mitä mä syön?  Tämä kaikki on kuin huumetta mulle. Laihdutusta ja euforiaa, kyyneleitä ja numeroita, nou life.

Haluaisin soittaa jollekulle. Sanoa, että nyt ei ole asiat okei ja että auttakaa mua tämän kerran. Kunpa olisikin sellainen ihminen, joka sormia napsauttamalla saisi vietyä kaiken tuskan ja pahaolon.
"Vie mut sinne missä ei ei satu
En mä jaksa elää mutten halua kuolla
Vie mut sinne missä ei ei satu
minä lupaan etten palaa koskaan."

lauantai 1. lokakuuta 2011

Joskus olen pienempi

Se oli laiha.
Sillä oli farkut ja lyhyt neulepaita.
Se oli kaunis ja sen hiukset kiilsi auringossa.
Minäkin haluan näyttää tuolta,
kuin söisin vain kun on pakko
ja voisin lentää keijujen maailmaan
heti seuraavan
tuulen vireen mukana
kadota pahuuden maailmasta.
lopullisesti.

Lokakuun ensimmäinen



Kaikki tulee päälle, aika menee liian nopeasti. En olisi tänään halunnut tänään nousta ollenkaan. Olisin voinut jatkaa unimaailmassa kulkemista ja leikkiä, että kaikki on hyvin. Mä en sanonut kämppikselle edes huomenta tai moi, kuljin vain hänen ohitseen ensin vessaan ja sitten keittiöön keittämään kahvia. Kun ei jaksa aamuisin olla pirteä niin ei vain jaksa.

Kelailin yksi päivä mun sh-historiaa taaksepäin. Kaikki alkoi vuosina 2007-2009. Ensin oli laihdutusyritys, toinen ja tunteiden purkamista ruokaan, huomionhakua ja iloa siitä, että kaikki huomas mun pienenevän. Mä jäin koukkuun siihen tunteeseen kun vaaka sanoo miinus jotakin ja vatsa on tyhjä. Se oli kuin huumetta. Ensin mä uskoin itsekin; mä voin lopettaa heti kun tahdon. Heti kun tahdon. Nyt mä tiedän; mä en voi. Tämä on osa minua ja lähes ainoa pysyvä asia elämässäni. Rakastan, vihaan ja tarvitsen tätä. 


Onks kukaan nähny mun röökejä? Ei ole. Todellisuudessa mä vein ne. Ne on mun huoneessa piilotettuna kenkälaatikkoon. Mun kaveri varmasti ilahtuisi ajatuksesta, että hänen frendinsä röökit pääty mulle enkä mä aio edes palauttaa niitä. Rahat on ollu tositosi tiukilla viime aikoina enkä siksi oo ostanut omia.. Pitäisi kai. Lopettaa.

Mä haluaisin olla niin paljon, jotta kaikki voisivat olla ylpeitä musta; äiti, isä, kaverit, minä. Mutta kun minä en pysty. anteeksi. 

Pahoittelen, että tää teksti on nyt näin hajanaista. Tsemppiä rakkaat.

<3 Carmen 

perjantai 30. syyskuuta 2011

Blogi aloittaa




"Sä oot kakskymppinen.. vai ootsä sitäkään? niin.. Sulla on elämää hirmuisesti edessä, sun pitää saada nauttii siitä"
Mä muistan ne sanat, sen tunteen. Joku kertoi, että mulla oli elämää edessä, vaikka mä luulin jo kaiken kääntyvän kohti loppua. Istuin hiljaa paikoillani ja uskoin että se puhuu totta.

Pidin tänään kunnon omavapaa päivän koulusta.
Tulee luvaton poissaolo. Ihan sama. Se on vain yksi merkintä, joka katoaa kun vuosi vaihtuu. Kunhan valmistun ajoissa ja saan itseni muuten jaksamaan.

Laitakaupungin valot loistaa mun ikkunan alla. Mä rakastan niitä.. liikaa.